Olen tuntenut itseni jollainlailla luuseriksi, koska olen pysynyt saman työnantajan leivissä 20 vuotta. Tosin on sanottava, että tämä työ on ollut pelkkää pätkää, ja sisältää enemmän kuin 20 erillistä työsopimusta. En ole pitänyt itseäni riskinottajana, jollainen on nykyään työnhakijalle positiivinen luonteenpiirre. ”Tämän päivän riskikulttuuri on sillä tavalla erikoista, että paikallaan pysymistä pidetään merkkinä heikkoudesta ja epäonnistumisesta, jopa pystyyn kuivumisesta. Riskien ottamista ei kuitenkaan enää pidetä vain riskisijoittajien tai erilaisten huimapäiden harrastuksena. Riskit ovat nyt tavallisen ihmisen arkipäivää.” Näin. Epäonnistuminen on tämän päivän tabu. Epäonnistumista on myös paikallaan pysyminen. Mikä ennen oli sitoutumista on nyt jämähtämistä. ”Epäonnistuminen ei ole enää vain yhteiskunnan huono-osaisimpien tai köyhimpien kohtalo, vaan se on entistä yleisempää myös keskiluokkaan kuuluvien keskuudessa.”  Ja mikä on kummaa, ja yleistä myös Suomessa, on se leviävä hyökkäys hyvinvointivaltiota vastaan, valtiosta riippuvaisia kohdellaan kuin loisia pikemminkin kuin avun tarpeessa olevia. Viime päivinä käyty kerjäläiskeskustelu on hyvä esimerkki tästä, tai Vanhasen puhe osuuspankkikeskuksessa.
Sennett sanoo kirjansa lopuksi, että ”Sen kuitenkin tiedän, että järjestys joka ei anna ihmisille mitään syvällistä syytä huolehtia toinen toisistaan, ei voi kauaa säilyttää oikeutustaan”. Toivon, että Sennett on oikeassa.
Richard Sennett: Miten uusi kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Työn uusi järjestys. Vastapaino, 2002.